KOLUMNI Animaatiot nyt

fat_gumball__brighter_background___by_isaac618-d7lvuex

Lapsuus on tärkeä osa ihmisen elämää. Kaikki, mitä koemme silloin, heijastuu aikuisuuteen ja mahdollisesti vielä vanhuuteen. Siihen sisältyy niin kommelluksia kuin ihaniakin muistoja, joita voi nauraen muistella. Kaverit, lelut ja erilaiset hauskat tapahtumat yllätyksineen, puhumattakaan siitä vastuunvapaudesta, jota ei aina ymmärtänyt ennen varttumista. Parhaiten mieleen jäävät kuitenkin erilaiset elokuvat ja muut ohjelmat. Rakastetut hahmot lapsuudesta vetävät huulet väkisinkin hymyyn.

Aivan kuten laitteet, vaatteet ja ihmisten asenteet, myös viihdeala muuttuu ja kehittyy massan mukana. Esimerkiksi musiikki hyödyntää yhä enemmän tietokonekäsittelyä, ja musiikkivideoista on tullut yhä seksuaalissävytteisempiä. Sama pätee myös elokuviin. Teknologian kehityksen ansiosta kohtaukset saadaan näyttävimmiksi erilaisin tehostein, ja toisaalta väkivalta on raa’empaa kuin aikaisemmin. Merkittävin ja ehkä näkyvin muutos on kuitenkin tapahtunut animaatioiden puolella.

Lyhyen historiansa aikana animaatiot ovat ehtineet ottaa valtavan kehitysaskeleen ja samalla saavuttaneet vankan aseman elokuvateollisuudessa. Niitä eivät katso enää pelkästään Disneyn koko perheen elokuvaa odottavat pikkulapset ja heidän seurakseen liittyneet vanhemmat, vaan yleisöön mahtuu myös vanhempaa porukkaa. Monet teinit ja nuoret aikuiset nimittäin katsovat muun muassa animea eli japanilaisia animaatioita. Mikä animaatiossa kiehtoo niin paljon, että osa jopa väittää sen voittavan oikeiden näyttelijöiden esittämät niin sanotut live draamat?

Ensimmäinen ratkaisevä tekijä on varmasti mielikuvituksen rajattomuus. Toisin kuin live draamat, animaatioiden hahmot eivät ole lähes koskaan täysin identtisiä. Tarkoitan sitä, että kukin animaattori tulkitsee hahmojensa luonteen ja ulkonäön eri tavalla. Piirtämistyyliä voi verrata käsialaan, sillä samankin hahmon eri piirtäjät saavat ne näyttämään erilaisilta. Live draamoissa taas hahmoille on löydettävä sopivat näyttelijät. Oikean ulkonäön lisäksi tarvitaan myös sopiva ääni, kun taas animaatioille riittää pelkät ääninäyttelijät. Pienemmällä budjetilla on mahdollista saada myös esimerkiksi taruolennot ja tappelun lisätehosteet yhtä uskottavaksi kuin live draamoissa.

Animaatiot pystyvät nykyään kilpailemaan live draamojen kanssa myös valinnan laajuudesta. Suomessa useimmat lastenohjelmat tulevat muun muassa Kanadasta ja Englannista, kun taas aikuisille suunnatut piirretyt on useimmiten tehty Yhdysvalloissa. Japani on kuitenkin maista se, joka on nostanut animaation nykyiseen suosioonsa. Kaikenikäisille ja -mielisille löytyy jotakin katsottavaa niin seikkailuista, toiminnasta, kauhusta ja romantiikasta, puhumattakaan sci-fistä, urheilusta tai komedioista. Animaatioista löytyy myös samoja arvoja, joita pidämme tärkeinä. Esimerkkinä on tunnetuin animaatioiden tekijä Disney. Vanhatkin hahmot, kuten Mikki Hiiri ja ystävät sekä Disney prinsessat, ovat säilyttäneet suosionsa useita vuosikymmeniä, ilmestyen yhä uudelleen esimerkiksi lasten vaatteissa, koulutarvikkeissa ja -repuissa. Unohtumattomat klassikot kertovat ystävyydestä, rakkaudesta ja vaikeista tilanteista selviytymisestä. Samat teemat toistuvat aina uudelleen, mutta niihin on silti vaikea kyllästyä.

Ajan kuluessa animaatiot ovat kuitenkin muuttuneet osittain huonompaankin suuntaan. Suurimmasta osasta nykyaikaisista sarjoista tuntuu kadonneen esimerkiksi tunteet. Hahmojen kommunikointi toistensa kanssa on lähes pinnallista, ja useimmat äänet kuulostavat monotoonisilta. Eräät naishahmot tuntuvat jopa kirkuvan. Pac-manin aavemaiset seikkailut on yksi esimerkki näistä sarjoista. Toisaalta kehitystä on tapahtunut ainakin siinä mielessä, että enää ei kuulla kankeita fanidubbaus-tasoisia Digimoneja  tai muutamaa sekuntia myöhässä olevia repliikkejä vanhoissa Smurffeissa ja Tohtori Sykerössä.

Samoin ohjelmien alku- ja lopputunnarit eivät ole millään lailla tehty sydämellä. Vanhoissa sarjoissa tunnarit olivat usein jollain lailla hauskoja tai vähintäänkin tarttuvia. Joitakin biisin pätkiä pystyi jopa ulkomuistista yhdistämään tiettyyn kohtaukseen. Muun muassa Teletapit ja Muumit tuovat eräänlaisen nostalgian tunteen biisejä kuunneltaessa. Nykytunnareita hädin tuskin muistaa, ellei niitä yritä väkisin painaa mieleen, ja samalla uudelleensävelletyt klassikot kuten Franklinin (kilpikonna) ja Pokemonin ensimmäisen tuotantokauden alkutunnarit saavat jo harkitsemaan telkkarin heittämistä ikkunasta ulos.

Lisäksi siirtyminen 2D:stä 3D:hen on tehnyt karhunpalveluksen visuaaliselle puolelle. Hahmot ovat kylmiä muoviukkoja, jotka liikkuvat yhtä vaivalloisesti kuin sumopainijat kuumana kesäpäivänä. Varsinkin leluihin pohjautuvat sarjat kuten Legot ja Gormitit ovat aivan järkyttävää katseltavaa. Toisaalta Transformersien uudet versiot roboteista näyttävät 2D:ssä suorastaan naurettavilta. Eri teemoja ei ole otettu huomioon grafiikkaa valittaessa.

Pahimmat mokat liittyvät kuitenkin juoneen tai siihen, ettei sitä oikeastaan ole. Pitkään aikaan en ole nähnyt sellaista sarjaa, johon olisin suorastaan addiktoitunut. Tämä perustuu osalta omiin mieltymyksiini, mutta nykypäivän mainstream eli enemmistölle suositut genret jättävät itselleni liian usein karvaan sivumaun. Länsimaissa kunnollisen juonen on korvannut huumori, joka menee välillä liian pitkälle pilailemalla toisen kustannuksella. Eräässä animesarjassa perheen isoveli oli hakannut nuoremman veljensä vain siksi, että pikkuveli oli syönyt vihoviimeisen suklaapatukan. Lisäksi mahdollisesti Amerikasta peräisin olevat niin sanotut ällöt vitsit liittyvät usein takapuolen tai nenän kaiveluun. Lika on sitten tarkoitus levittää rakennuksiin tai toisiin ihmisiin. Kyllä tietyssä pisteessä kulkee raja.

Lastenohjelmista taas tärkeimpänä puuttuu eräänlainen opetus. Hyvin monessa sarjassa on liian yksinkertainen juoni: X saa uuden leijan. X lähtee ulos leikkimään. X:n leija juuttuu puuhun. X alkaa itkeä. X:n kiltti naapuri hakee leijan alas tikapuilla. X on taas iloinen. Ehkä lapset eivät yleensä huomaa tällaisia yksityiskohtia, mutta näin kaksikymppisen näkökulmasta jakso on liian tylsä verrattuna omassa lapsuudessa katsottuihin ohjelmiin, kuten Muumit tai Richard Scarryn touhukas maailma. Katselin jälkimmäistä jokin aika sitten ja olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin se oli tehty. Piirrustustyyli oli miellyttävä silmille, lapsille tapahtuvia jokapäiväisiä tilanteita kuvattiin hyvin ja kohokohtana jakson lopussa oli aina jonkinlainen mielenkiintoinen tai hyödyllinen fakta. Esimerkiksi yhdessä jaksossa kerrottiin, miten vohveli keksittiin kääriä tuutiksi jäätelöpallon alle ja toinen neuvoi miten lasten tuli toimia ollessa yksin kotona. Jokaisessa jaksossa oli myös erilainen opettavainen laulu.

Japanin ylistämisestäni huolimatta senkin animaatiot ovat lähteneet kulkemaan alamäkeä. Juonet ovat kliseisiä, sillä hyvin monessa saman genren sarjassa toistuu aina sama kaava, ainoastaan eri hahmoilla. Tilannetta ei auta sekään, että hahmoilla on aina tyypilliset luonteenpiirteet. Esimerkiksi tsundere tarkoittaa sellaista henkilöä, joka on ulkoapäin usein kylmä tai ilkeä, mutta sisältäpäin pehmeä ja kiltti. Tyypillinen tällainen hahmo on yläaste- tai lukioikäinen lyhyt tyttö, jolla on pitkät saparot. Häntä luullaan ulkonäkönsä vuoksi ala-asteikäiseksi, ja hän turvautuu usein väkivaltaan, kun hän on nolostunut tai jokin ei miellytä häntä.

Aivan kuten monella muullakin viihdealan osa-alueella, väkivalta ja seksualisointi ovat vallanneet myös animen. Väkivaltaiset kohtaukset ovat yhä useammin verisiä tai sellaisia, missä jokin ruumiinosa lentää irti. Seksualisointi taas näkyy siinä, että naishahmojen vaatetus on usein paljastavaa ja intiimit alueet ovat jopa ylikorostettuja. Vilauttelua ja alastonkohtauksia käytetään luomaan humoristisia tilanteita ja toisaalta myös houkuttelemaan varsinkin mieskatsojia. Niin sanottu fan service on kuitenkin jo niin ylilyötyä, että se heikentää sarjan laatua. Ohjelmia tehdään enää pelkän bisneksen vuoksi.

Nykyaikaiset sarjat kalpenevat edeltäjiensä edessä. Animaatiot ovat kadottaneet osan niistä elementeistä, jotka tekivät niistä mestariteoksia. Toisaalta vaikka niiden kultakausi onkin ohi, osaa sarjoista, kuten Prätkähiiriä ja Avataria, esitetään edelleen telkkareissa ja joistakin kodeista voi vielä löytyä vanhoja videokasetteja.

Nykyisin moni sarjoista löytyy netistä. Kakkosen lastenohjelmat ovat vapaasti katseltavissa Yle areenalla, ja animeintoilijoille löytyy tekemistä Youtubessa. Netti ei vielä omassa lapsuudessani ollut yhtä yleinen kuin nyt, joten päivärytmi seurasi usein telkkariohjelmien aikataulua. Nykyajan lapset ovat siitä syystä onnekkaita, että voivat katsoa ohjelmia milloin vain haluavat. Toisaalta heitä käy sääliksi, kun he ovat alttiina nykyajan epämääräiselle pikselimössölle.

Mikä lopulta on elokuvien ja tv-sarjojen tarkoitus? Millaisia niiden olisi tarkoitus olla? Joillekin ne ovat ehkä eräs viihteen muoto, kun taas toisille ne ovat taidetta. Toista käytetään opetusmielessä ja toista hyvien aikojen muistelemiseksi. Jokaisella on niille erilaisia mielleyhtymiä, eikä siten yksikäsitteistä selitystä löydy. On kuitenkin varmaa, että tekijä on halunnut jakaa luomuksensa muiden nähtäväksi, oli syy sitten luovuuden purkamisen tarve tai pelkästään bisneksen pyörittäminen.

Pitäisikö alkaa katsoa vanhoja lastenohjelmia uudestaan? Ehkä niistä voisi vielä oppia jotain, millä luoda jotakin uutta ja parempaa: Pingu, Sinisen talon nalle ja Popsikkaat. Ihmeellisen nostalgian tunteen lisäksi voi tosin herätä hämmentävän kiusallinen olo: “Mitä ihmettä mä oon sillon kattonut?”

Toisaalta, ainakaan se ei olisi pahitteeksi.

 

Kuva: http://isaac618.deviantart.com/art/Fat-Gumball-Brighter-Background-460020921

Teksti: Huang

Mainokset

Kommentointi on suljettu.