Tervetuloa Idiksen äärelle, vanhat ja uudet lukijamme! 
Lukuvuosi 2011–2012 alkaa uuden toimituksen voimin.

Ikkunasta näen harmaan syyspäivän. Puiden lehdet leijailevat märälle asfaltille. Sataa ja tuntuu, ettei jaksaisi tehdä mitään. Enkä ole ainoa. Näin syksyisin monia kyllästyttää, kun koulusta mennessä ja sieltä lähtiessä on hämärää. Moni meistä tuskin huomaa satunnaisia auringinpilkahduksia koulupäivän aikana. Mistä löytäisimme innostuksen ja jaksamisen syksyyn?

Tässä kolme vinkkiä jaksamiseen.

1. Kaverit ovat erinomainen piristys syksyyn.  Tehkää yhdessä jotain, sillä samanhenkinen seura on yksi parhaista keinoista piristyä.

2. Harrastukset. Mikäs onkaan sen parempi kuin harrastus, josta tykkää. Siinä unohtuvat niin arki kuin harmaus, kun pääsee tekemään sitä, mistä pitää.

3. Rentoutuminen. Joskus yksinkertaisesti ei tarvitse tehdä mitään. Voi vain olla ja elää juuri siinä hetkessä. Toisille rentoutuminen on käpertymistä peiton alle kuuntelemaan musiikkia, kun taas toinen voi rentoutua juoksulenkillä ulkona. Pääasia rentoutumisessa on se, että tekee sitä mistä itse pitää.

Eikös siis käännetä tuo syksyinen ankeus arjen iloksi. Seuraavan kerran, kun arjen harmaus yllättää, yritän nostaan suupielet  hymyyn ja ajatella, että syksy on vain yksi neljästä vuodenajasta.

Piristävää syksyä kaikille ja tervetuloa Idiksen maailmaan!

Saana Keränen

Miksi Itikseen?
Yläasteella itselle sopivinta lukiota etsiessä koulumatkan helppous oli yksi merkitsevistä tekijöistä. Itäkeskukseen onkin melko yksinkertaista tulla mistä tahansa ilmansuunnasta julkista liikennettä käyttäen. Vieraista kielistä ja kulttuureista kiinnostuneina erityisesti lukion kielilinja vaikutti meistä hyvin houkuttelevalta. Lisäksi monet tutut peruskoulusta ja harrastuksista valitsivat Itäkeskuksen lukion. Uusi koulu ei tuntunutkaan niin vaikealta paikalta, kun siihen saattoi tutustua ennestään tuttujen kavereiden kanssa.

Mikä muuttui?
Lukiossa peruskoulun 45 minuutin oppitunnit vaihtuivat 75 minuutin pituisiksi. Pitkiltä kuulostaneet tunnit kuluivat kuitenkin yllättävän nopeasti heti alusta lähtien. Pidemmillä tunneilla saa enemmän aikaan, ja näin koulupäivässä on vähemmän eri oppiaineita kuin peruskoulussa.  Ensimmäisillä opon tunneilla kurssivalinnat vaikuttivat aivan mahdottomalta tehtävältä, mutta pian syvällisen ohjauksen myötä olimme kaikki työntouhussa kurssitarjottimiemme parissa.

Monet olivat pelotelleet läksymäärän kasvusta, mutta todellisuus läksyistä yllätti positiivisesti. Vaikka läksymäärä toki kasvoi, kotitehtävät eivät tunnu suurelta taakalta. Onneksi järjestelyt koulussa toimivat jo ensimmäisenä koulupäivänä, kun saavuimme jännittyneinä uuteen opinahjoomme. Oman ryhmän löysi helposti, kun se kerrottiin kouluun saapuville ykkösille jo etuovilla. Kaikille oppilaille jaetut Itis-oppaat ovat neuvoneet monen ihmetyksen aiheen kanssa, ja onkin uskomatonta, kuinka niin pienestä vihkosesta löytyy niin paljon hyödyllistä tietoa. Onnistuneesta lukio-opiskelun alusta huolimatta rankalta kuulostaneen koeviikon lähestyminen stressasi.

Ensimmäinen koeviikko oli kaikesta jännityksestä huolimatta myönteinen kokemus. Vaikka kokeita olikin päivittäin ja lukeminen välillä maistui puulta, viikko ei tuntunut lopulta yhtään niin rankalta kuin pelkäsimme. Koska koulussa käytiin tekemässä vain kokeet, aikaa rentoutumiselle ja itsenäiselle lukemiselle jäi enemmän. Kurssien aikana luetut kappaleet ja tehdyt kotiläksyt vähensivät opiskelutaakkaa koeviikolla, sillä kokeita varten tarvitsi vain kerrata ennestään tuttuja asioita.

Miten sujui ykkösten iltapäivä?
Muutama viikko koulun alun jälkeen tutorit järjestivät meille ykkösille oman tapahtuman: ykkösten iltapäivän. Ykkösten iltapäivää varten jokaiselle ryhmälle oli kerrottu oma pukeutumistyyli. Meidän ryhmämme 11A:n teemana oli hippi. Muita tyylilajeja olivat muun muassa hip-hop, kauhu ja scifi. Iltapäivää edeltävillä oppitunneilla näkyikin mitä yllättävimpiä asukokonaisuuksia, ja mielenkiinto tulevaa kohtaan kasvoi tunti tunnilta. Jopa monet opettajat olivat noudattaneet ansiokkaasti ryhmänsä pukeutumisteemaa. Kakkosten ja abien poistuttua ihmettelemästä ryhmille annettiin tehtäväksi kehitellä omaan teemaansa sopiva lyhyt esitys. Meidän ryhmämme päätyi tekemään näytelmän Lumikista ja hipeistä. Esitysten joukosta löytyi näytelmien lisäksi niin musiikkia  kuin tanssiakin. Tuomaristo julisti voittajaksi luokkamme ,ja ykköspalkinnoksi saimme hienon trumpetin koristamaan luokkaamme sekä 50 euroa, jonka käytimme herkutteluun ryhmänohjaustunnilla.

TEKSTI JA KUVAT: Hanna Lottonen ja Eleonora Oksman

Alkusyksystä heti koulujen alettua saivat osa 10B-ryhmän opiskelijoista ja muutama muu opiskelija karistaa muutamaksi päiväksi Suomen pölyt jaloistaan ja ottaa pienen piristysruiskeen juuri alkaneeseen arkeen lähtemällä luokkaretkelle Lontooseen.Kokoonnuimme Helsinki-Vantaan lentokentällä torstaina 25. elokuuta jo puoli kuuden aikaan aamulla: matkamme kohti Lontoota alkoi. Reissuun mukaan lähteneiden opettajien Mervi Kannelniemen ja Marja Tuomiston johtamina selviydyimme nopeasti lähtöselvityksestä ja turvatarkastuksesta. Parin tunnin lento taittui monelta nukkuessa, koska  yöunet olivat jääneet kaikilta vähäisiksi.

Matka Heathrow’n lentokentältä Lontooseen taittui vajaassa tunnissa Undergroundilla, paikallisella metrolla, jota pääasiassa käytimmekin liikkuessamme ympäri kaupunkia. Melko vaatimattomaksi osoittautunut, mutta nimeltään kunnianhimoinen Royal Bayswater Hotel -hostellimme oli suhteellisen rauhallisessa Bayswaterin kaupunginosassa, joka sijaitsee aivan Hyde Parkin kupeessa. Hostellin läheisyydessä oli lähinnä vain pieniä matkamuistomyymälöitä ja pikaruokaravintoloita, joissa söimme kerran jos toisenkin. Hostellilta oli lähimmälle metroasemalle matkaa vain muutaman kymmenen metrin verran, joten sijainti oli hyvä.

Hotellissa majoituimme 4–6 hengen huoneisiin, joissa jokaisessa oli kerrossängyt. Vaikka sijainti olikin mainio, hostelli ei välttämättä vastannut kaikien odotuksia, ja pieniä ongelmia huoneiden yleiskunnossa ilmenikin matkan aikana. Aamupala meille toki tarjoiltiin hotellin ruokailutilassa joka aamu, ja aulassa oli tietokoneita, joita sai käyttää pientä maksua vastaan.

Ohjelmaa oli järjestetty joka päivälle, mutta iltapäivät ja illat olivat vapaa-aikaa. Saimme mennä, minne halusimme, kunhan vain ilmoitimme aikeemme. Näin tuli varmistettua se, että kaikki pääsivät matkan aikana vierailemaan haluamissaan kohteissa.

Ensimmäisenä päivänä lounaan ja pienen levähdyshetken jälkeen lähdimme “pienelle” (viisituntiselle) iltapäiväkävelylle tutustumaan kaupunkiin, jossa viettäisimme loppuviikon. Ensin vierailimme British Museumissa, joka oli valtavan suuri lasikattoinen rakennus. Siellä vietimme pari tuntia tutkimalla mielenkiintoisia esineitä entisiltä kansakunnilta koko ihmiskunnan historian varrelta.

Kulttuuriannoksen jälkeen matkamme jatkui kävellen Buckinghamin hulppealle palatsille, jota ympäröi iso aita ja hassunnäköiset aseistetut vartijat, jotka seisoivat ryhdikkäästi paikoillaan punaisissa puvuissaan ja suuret mustat pörröiset hatut päässään. Palatsilta kävelimme valtavan Hyde Park -nimisen puiston läpi takaisin hostellille, jolloin ilta alkoikin jo hämärtää. Lyhyiden yöunien, lentomatkan ja lähemmäs kymmenen kilometriä pitkän iltakävelyn jälkeen uni maistui hyvin, kunhan nukkumaan malttoi ensin mennä Lontoon yöelämältä.

Vapaa-aikaa meille jäikin paljon. Mahdollisuuksia sen käyttämiseen oli monia, sillä Lontoon undergroundilla matka taittui sujuvasti mihin vain. Metrolinjoja oli jopa kolmetoista. Oma hotellimme oli Bayswaterissa, mutta lähin underground-pysäkki oli Queenswaylla. Undergroundilla hotelliltamme pääsi nopeasti paikkoihin, kuten Oxford Circus, Marble Arch, ja Piccadilly Circus. Nämä paikat olivat täynnä ostoskeskuksia, museoita ja ravintoloita pikaruokapaikoista hienoihin ravintoloihin.

Jakauduimme usein kahteen ryhmään sen mukaan, mitä kukin halusi matkalla nähdä. Perjantaina osa meistä meni tutustumaan Natural History Museumiin, jossa siis on nimensä mukaan esillä muun muassa dinosaurusten luita, sukupuuttoon kuolleiden eläinten fossiileja, täytettyjä eläimiä sekä paljon erilaisia esillepanoja ekologisuudesta. Meneillään oli myös Sexual Nature -niminen näyttely, mutta koska sen jono kantoi mutkitellen aina museon ulko-ovelle asti, päätimme suosiolla jättää sen väliin; olimmehan jonottaneet sisään jo kuitenkin vajaan tunnin verran. Museo on siis suosittu, niin lapsiperheiden kuin muidenkin keskuudessa. Nähtävää oli paljon, ja museo jakautui kolmeen kerrokseen ja moneen eri siipeen. Rakennus itsessään oli kaunis ja goottilaistyylinen.

Osa meistä kävi myös aivan Natural History Museumin vieressä sijainneissa Victoria & Albert Museumissa ja Science Museumissa. Victoria & Albert Museumissa on taidetta ja vaatteita, kun taas Science Museumissa oli esillä kaikenlaista niin matematiikan, fysiikan, kemian kuin teknologiankin historiasta ja kehityksestä. Museo oli jaettu peräti viiteen kerrokseen, ja sieltä löytyi vempaimia avaruusaluksista lääketieteeseen. Kolmas ryhmä lähti tutustumaan sotamuseoon, Imperial War Museumiin, josta löytyi aitoa sodissa käytettyä kalustoa ja erittäin kiinnostavia ja yksityiskohtaisia näyttelyitä esimerkiksi natsi-Saksasta sekä kylmän sodan aikaisista salaisista agenteista.

Hostelli tarjosi siis meille vain aamupalan, mutta sekin oli sen verran aikaisin, että moni ei jaksanut sinne herätä pitkäksi venyneen yön jälkeen. Ruoat olikin hankittava itse, ja luonnollisesti – kun suurkaupungissa oltiin– valinnanvaraa oli runsaasti ja ravintoloita silmänkantamattomiin. Englannissa onkin paljon kuuluisia ravintola- ja kahvilaketjuja, joita ei Suomesta löydy, kuten esimerkiksi Burger King, Kentucky Fried Chicken sekä Starbucks. Myös paikallisiin ruokiin piti tietysti tutustua, ja keskustassa sijaitsevassa pikkuravintolassa kuuluisa englantilainen herkku Fish and Chips maistui erinomaiselta. Kunniamaininnan ansaitsee myös niin ikään keskustassa Oxford Streetin lähellä sijaitseva Guerilla Burgers, jota useampikin porukastamme kehui parhaaksi hampurilaisravintolaksi, jossa oli ikinä syönyt.

Lauantaina oli alun perin tarkoitus mennä Madame Tussaudsiin, mutta saavuttuamme vahakabinetille jonot olivat hurjat, ja olisimme joutuneet kuluttamaan päivästämme yli kolme tuntia pelkkään jonottamiseen. Päätimme siis mennä Scherlock Holmes -museoon, joka ei ollut kovin iso ja jota ei museoksi olisi tunnistanut. Museossa jokaiseen huoneeseen oli lavastettu jokin kohtaus Scherlock Holmesin tarinoista. Museon vieressä oli myös iso Beatles-kauppa, josta monet löysivät  jotakin kotiin vietävää. Toinen osa porukasta lähti Tower of Londoniin, suureen historialliseen linnoitukseen joka on nykyään hyvin suosittu turistikohde. Linnoituksen vanhanaikaisissa holveissa riitti tutkittavaa, ja kun kyseessä oli turistien suosima paikka, oli paikassa tietysti myös ravintoloita.

Englannin meri-ilmaston vaikutuksen huomasi hyvin, sillä joka päivä jossain vaiheessa satoi. Emme antaneet pikku sateen kuitenkaan pilata mahtavaa matkaamme, jota tulemme muistelemaan vielä pitkien aikojen päästä. Sunnuntaina olimme perillä kotona vasta keskiyön maissa, mutta vaikka seuraavana aamuna pitikin herätä taas kouluun, oli väsymys pientä verrattuna siihen unohtumattomaan kokemukseen, jonka Lontoon leirikoulu meille antoi. Suosittelemme leirikouluja lämpimästi KAIKILLE.

TEKSTI: Kia Georgsson, Pinja Virtanen ja Jami Behm
KUVAT: Veikka Saaristo, Kia Georgsson

Eräänä maanantaina löysin itseni vapaaehtoisesti istumassa kemian luokassa yhdessä muutamien muiden oppilaiden kanssa. Siis minä, joka vaivoin  suoritin kemian pakollisen kurssin ja biologiasta ne “muutamat ja valitut”. No myönnettäköön, että kävin myös yhden ylimääräisen biologian työkurssin, jossa  rakkaus ainetta kohtaa roihahti. Niinpä otin kurssiesitteen kauniisti käteeni ja etsin itselleni toisen biologian työkurssin.

Biokemian ensimmäisellä tunnilla meille kerrottiin, että maanantaisin käymme läpi asioita kemiaa soveltaen ja torstaisin biologiaa. Kurssilla meillä oli  siis kaksi opettajaa.

Tunneilla teimme  erilaisia kokeita. Yleensä teimme ensiksi kokeet pienissä ryhmissä  ja lopputunnista kävimme läpi teoriaa.   Kurssitöinä olivat esimerkiksi  saippuan valmistus ja DNA:n eristäminen banaanista.

Läksyjä ei kurssilla tullut, mutta meillä oli tehtävinä työpäiväkirja, essee, työselostus ja kemian kokkaus ehtävät. Kävipä myös niin, että eräs oppilas toi kokkaustutkimus tehtävänä olleen kakun kouluun ja saimme syödä sen.

Kurssin aikana teimme myös vierailun Kumpulan kampuksen kemian laitokselle. Tutustuimme laitokseen ja saimma tietoa kemian opiskelusta yliopistossa. Meille esiteltiin myös työtiloja, eristimme puun lehdistä klorofylliä, jota tutkimme. Lisäksi saimma mallintaa DNA-molekyyliä  tietokoneella.

Olen tyytyväinen, että uskaltauduin biokemian kurssille! Tunneilla oli kivaa ja opettavaista, kiitos rentojen opettajien ja opiskelijoiden. Suosittelenkin tätä  kurssia kaikille, jotka pitävät  biologiasta, kemiasta tai muuten vaan työkursseista.

TEKSTI: Saana Keränen
KUVAT: Eeva Lukkala

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät ole syystä tai toisesta vaivautuneet opiskelemaan sanaluokkia ja lauseenjäsennyksen peruskäsitteitä jo alakoulussa. Termistön tuntemuksesta on nimittäin yllättävän paljon hyötyä yllättävinäkin hetkinä, mutta erityisen paljon siitä on hyötyä, jos opiskelee vieraita kieliä lukiossa.Objektit ja subjektit eivät mene sekaisin, substantiivia taivuttaessa ei ala virheellisesti taivuttaa aikamuotoja, ja kryptisesti spotpa-sananakin tunnettu sanajärjestyssääntö muuttuu käyttökelpoiseksi.

Oman kielen kieliopin ja rakenteen opettelematta jättäminen on karhunpalvelus, jonka merkityksen ymmärtää pahimmillaan vasta kriittisessä tilanteessa – kuten silloin, kun vieraan kielen ylioppilasvihon avorakennetehtävän vihjeenä on pelkästään sana ’konjunktio’. Ne, jotka tietävät, mistä on kyse, voivat heittää itsellensä yläfemmat. Loput joutuvat toimimaan päättelyn ja arvailun varassa.

 Opiskellessani useampaa keskenään täysin erilaista kieltä samanaikaisesti olen joutunut pakostakin kiinnittämään huomioni lauseenjäsennyksen tärkeyteen. Sekä oman äidinkielen että vieraiden kielten jokapäiväinen käyttö ovat havahduttaneet minut ymmärtämään myös toisen, mielestäni vieläkin merkityksellisemmän seikan: sen vallan, joka kielellä on ajatteluumme.

Ihmisen ajattelulle on ominaista kielen käyttäminen, nimenomaan äidinkielen. Äidinkielemme vaikuttaa valtavasti tapaamme hahmottaa tapahtumia, kokonaisuuksia ja maailmaa ylipäänsä – vieläpä niin huomaamattomasti, että näitä vaikutuksia miettivät pääasiassa filosofit. Itävaltalainen filosofi Ludwig Wittgenstein totesi aikoinaan kielen rajojen tarkoittavan maailman rajoja. Omasta mielestäni tätä lausahdusta voi vielä jatkojalostaa: kieleni rajat ovat myös ajatteluni rajat.

Kuinka moni pystyy ajattelemaan esimerkiksi sinisyyttä pluskvamperfektissä tai pehmeyttä futuurissa? Ajatuskin moisesta tuntuu järjettömältä. Eihän adjektiiveilla ole ajallista ulottuvuutta. Japanilaiselle tämä on kuitenkin arkipäiväistä, sillä japanin kielessä adjektiivit taipuvat aikamuodoissa. Suomalaiselle samantapainen ajattelu on erityisen vaikeaa, ellei mahdotonta, koska vastaava rakenne puuttuu kieliopistamme. Jotta adjektiiville voitaisiin luoda ajallisia aspekteja, tarvitsemme vähintään verbejä avuksemme.

Myös verbi, tunnetusti lauseen kuningas, on kummallinen tapaus. Suomalaisia aivosoluja voivat askarruttaa venäjän kielen menneen ajan verbimuodot, jotka taipuvat jostain kumman syystä suvussa – feminiinillä, maskuliinilla ja neutrilla on siis omat muotonsa. Myös ranskassa tehdään eroja menneen ajan tekemisiin sukupuolten välillä. Tietyt liikkumista kuvaavat verbit saavat nimittäin sukupuolisidonnaisia päätteitä verbin tekijän mukaan. Vaikka tällaiset tapaukset ovat enimmäkseen kieliopillisia muinaismuistoja ja jämäpaloja, kielen opiskelijan on vain pakko alistua niihin.

Ei ole helppoa silläkään, joka opettelee suomea vieraana kielenä. Muutaman oudon päätteen hallitseminen on vielä suhteellisen yksinkertaista, mutta suomen opiskelija joutuu tuskailemaan jokaisen sanan taivutuksen kanssa. Runsaslukuiset sijamuotomme eivät ainoastaan ole työläitä opiskella, vaan myös pakottavat suomen kielen opiskelijan suuntaamaan huomionsa lauseessa aivan muualle kuin on tottunut, myös ilmaistessaan aivan yksinkertaisia asioita. Sijamuotojen keskeisyyden huomaa vertailemalla lauseita ”Kissa joi maitoa.” ja ”Kissa joi maidon”. Tapahtuman keskeneräisyys ilmaistaan substantiivilla, toisin kuin useissa muissa kielissä, jotka ilmaisevat saman taivuttamalla verbiä.

Nämä kaikki saattavat vaikuttaa kovin vähäpätöisiltä yksityiskohdilta, mutta ne ovat lopulta hyvinkin arkipäiväisiä ja juuri siksi merkittäviä. Ainutlaatuinen suomen kieli luo ajattelullemme ainutlaatuiset puitteet, joissa voimme muun muassa ilmaista omistussuhteen osana substantiivia. Ainakin minussa possessiivisuffiksi herättää enemmän patrioottisia tunteita kuin jääkiekon maailmanmestaruus.

Kristinasaurus
KUVA: Mira Lohilahti

Joka jakso koulussamme lymyilee lähes näkymättömästi liikkuvia opiskelijoita, joista kukaan ei tiedä mitään. Sitten  joku havaitsee heidät, ja saa muut huudahtamaan: “Ai, onko tässä koulussa sellaisiakin?” Keitä he sitten ovat, mitä he tekevät, ja mistä he tulevat?

Kysymyshän on kaksoistutkintolaisista. Niistä opiskelijoista, jotka suorittavat samanaikaisesti sekö lukion että ammatillisia opintoja ja saavat valmistuessaan kaksi tutkintoa. Mutta miten tämä kaikki sitten tapahtuu?

Yhä useampi koulu tarjoaa kaksoistutkinto-opintoja eri ammatteihin. Helsingin palvelualojen oppilaitoksen Roihuvuoren yksikössä ammattivaihtoehtoja on kaksi. Oma luokkani koostuukin kahdesta eri linjaa käyvästä ryhmästä, joista toinen puoli opiskelee vaatetusompelijoiksi ja toinen kokeiksi. Kuten muillakin, kaksoistutkintolaisten lukuvuosi on jaettu viiteen jaksoon. Yhdessä lukuvuodessa ammattipuolella käydään kolme jaksoa ja lukion puolella kaksi. Jaksot on järjestetty niin, ettei kummassakaan oppilaitoksessa olla kahta jaksoa peräkkäin. Itse olen kokenut tämän järjestelyn hyväksi, koska vaihtelu virkistää ja näin jaksaa keskittyä paremmin eri tutkintojen suorittamiseen.

Etuna kaksoistutkinnossa on muun muassa se, että saan käydä lukuaineet lukion puolella (let´s face it lukion matikan tunnit ovat vähän eri tasoa kuin ammatillisessa) ja voin osallistua lukion hauskoihin tapahtumiin. Tärkeää on ennen kaikkea se, että näin hyötyy molemmista koulutusvaihtoehdoista. Toisaalta koulutuksessa miinuksena on, ettei se johda lukion päättötodistukseen, sillä kaikkia siihen vaadittavia 75 kurssia ei suoriteta vaan vain 40.

Keskeytysmäärä kaksoistutkinnoissa on harmittavan suuri. Aluksi ryhmässä saattaa olla esimerkiksi yli 30 opiskelijaa, joista lopulta vain reilu 10 valmistuu. Kaikki eivät kuitenkaan lopeta opintoja kokonaan, vaan ryhtyvät käymään vain toista puolta opinnoista loppuun, mikä usein on juuri se ammatillinen puoli. Ikävä  kaksoistutkintolaisiin kohdistuva harhaluulo on se, ettei heillä uskota olevan älyä suorittaa lukio-opintoja. Onneksi olemme kuitenkin osoittaneet nämä epäilyt vääriksi.

“Ton täytyy olla tosi rankkaa!”

Kertoessamme ihmisille käyvämme kaksoistutkintoa saamme takaisin hämmästyneitä kysymyksiä siitä, miten jaksamme käydä kahta koulua samanaikaisesti. Lähes jokaisen suusta kuulemme sanat ”Ton täytyy olla tosi rankkaa, arvostan teitä kyllä tosi paljon, että jaksatte”. Miten me sitten selviämme kaikesta?

Aloittaessani kuvittelin itsekin opiskelun olevan raskasta ja haastavaa, mutta mielipiteeni muuttui pian. Pahin on  silti mitä luultavimmin vasta edessä, sillä kun abivuonna  muut suorittavat lukion puolella muutamaa kurssia jaksossa, ammatillisessa käydään edelleen 8–16 tunnin pituisia päiviä. Ylioppilaskirjoitusten lisäksi täytyy vielä valmistaa päättötyönä portfolio, jossa käydään jakso kerrallaan läpi, mitä on opittu, ja mietitään, mikä olisi voinut mennä paremmin. Tämän lisäksi  kootaan myös työpaikan haussa auttava ammattiportfolio, jossa kerrotaan osaamiset ja esitellään kuvia itse tehdyistä töistä.

Kaksoistutkinto kestää 3,5–4 vuotta, mutta se on mahdollista suorittaa myös 3 vuodessa, mikä on kuitenkin paljon rankempaa, koska yo-kirjoitukset sijoittuvat silloin päällekkäin ammatillisten opintojen kanssa.  Kirjoitukset voi aloittaa keväällä ja valmistua syksyllä tai nelivuotisena opiskelijana aloittaa syksyllä ja valmistua keväällä. Kaikki kirjoitukset on myös mahdollista suorittaa joko vain keväällä tai syksyllä.  Yo-kirjoitusten ainoana poikkeuksena on se, ettei kaksoistutkintolaisen tarvitse käydä kaikkia pakollisia kursseja aineesta, jonka kirjoittaa. Halutessaan hän pystyy osallistumaan kirjoituksiin, vaikkei olisi käynyt yhtä ainutta kurssia kyseisestä aineesta. Pääsääntöisesti toki suoritamme kaikki suositeltavat kurssit.

Valmistuessaan ylioppilaskirjoituksista ja suoriuduttuaan päättötyöstä kaksoistutkinnon suorittaja saa ammatti- ja ylioppilastutkinto-todistuksen sekä ylioppilaslakin. Lakin nauha kertoo suoritetusta ammattitutkinnosta. Itse valitsinkin kaksoistutkinnon, koska en kokenut pelkän lukion olevan oma juttuni ja tiesin, mihin ammattiin haluan valmistua.

TEKSTI: Katri Korpinen, 3. vuoden kaksoistutkintolainen
KUVAT: Katri Korpinen, Päivi Siltala-Keinänen

Meillä Itiksessä monikulttuurisuus on yksi vahvuuksistamme. Koulumme laajaan kansallisuuskirjoon lukeutuu opiskelijoita, joilla on kaksoiskansalaisuus tai maahanmuuttajatausta. Ulkomaalaistaustaiset nuoret näyttävät sopeutuvan hyvin, mutta päätin silti syventyä asiaan. Halusin kuulla itse oppilaiden mielipiteitä ja näkemyksiä asiasta.

”Minun ystäväpiiri muodostuu aika pitkälle ulkomaalaistaustaisista nuorista”, vastaa kolmannen vuoden opiskelija Pauliina.  ”Minusta se, että koulussamme on niin paljon eri kansallisuuksia, on pelkästään hyvä juttu.  Näin tutustuu ihaniin ihmisiin ja oppii uusia asioita eri kulttuureista.” Moni piti hyvänä puolena myös sitä, että kielitietämys paranee. ”Opin vähän väliä uusia hauskoja sanoja!” vastaa yksi toisen vuoden opiskelijoista.

Huonoja puolia oli sitten vähän vaikeampi keksiä. ”No ehkä se, että eri maalaiset ihmiset ovat enemmän omissa porukoissaan…”, vastaa Karoliina hetken pohdittuaan.

“Joidenkin ulkomaalaisten äänenkäyttö on ihan eri luokkaa kuin suomalaisten ja välillä on liikaa melua!” vastaa kaksoistutkintoa suorittava Amal: ”Mutta se on pelkästään hyvä juttu!” hän lisää vielä naurahtaen.

Koulumme monikulttuurisuutta pidettiin yleisesti hyvänä asiana, mutta erityisen hyödyllisenä oppilaat pitivät sitä siksi, että se poistaa monia turhia ennakkoluuloja. ”Ennakkoluuloja voi karsia, kun oppii tuntemaan eri taustoista tulleita ihmisiä paremmin”, vastaa abi Mira.

Seuraavaksi kysyin opiskelijoilta, ovatko he kenties törmänneet rasistiseen kiusaamiseen tai syrjimiseen.

Lähes kukaan ei ollut.
”En ole kokenut enkä nähnyt, ONNEKSI”, vastaa kolmannen vuoden abiturientti Kristina

Miten maahanmuuttajataustaiset nuoret voisi ottaa vielä paremmin huomioon meidän koulussamme? Onko jotain konkreettisia ehdotuksia?

”Ehkä lisää kulttuuripäiviä”, sanoo kolmannen vuoden opiskelija Mona. ”Esimerkiksi kieliviikolla voisi olla yksi päivä, jolloin kerrotaan, minkämaalaisia oppilaita koulussamme on”, ehdottaa taas Mira.” Osa oppilaista ei tekisi kuitenkaan minkäänlaisia muutoksia nykytilanteeseen. ”Kaikille samat lähtökohdat, ettei syntyisi mitään sellaista asetelmaa, että toiset saavat enemmän, koska he ovat/eivät ole maahanmuuttajataustaisia.”

”Kaikille pitää olla samat oltavat”, täydentää vielä Chukri toiselta vuosiluokalta.
”Minusta kaikki on otettu jo nyt hyvin huomioon”, kommentoi vielä yksi opiskelija.

Lopuksi kysyin oppilaiden yleistä mielipidettä rasismista ja ennakkoluuloista.

”En hyväksy rasismia ollenkaan. Jotkut ennakkoluulot ovat ihan ok, kunhan on avoin muuttamaan niitä. Pitää suvaita muita ihmisiä”, vastaa Mona. ”Ihmisten pitäisi oppia luopumaan stereotypioista.” Eräs oppilas kuitenkin tuomitsee myös ennakkoluulot, koska hänen mielestään ennakkoluuloiset ihmiset eivät tiedä asioista tai ihmisistä mitään ja ovat liian laiskoja ottamaan selvää.”Minusta molemmat ovat vanhemmilta opittuja asioita, varsinkin rasismi”, vastaa Pauliina.

Somalialaistaustaisen Chukrin mielipide ei poikennut paljon muista: ”Kaikilla ihmisillä on ennakkoluuloja, mutta rasismia en ymmärrä.”

Näiden haastatteluiden perusteella vaikuttaa siis, että koulumme opiskelijat ovat hyvin suvaitsevaisia. Itis vaikuttaa paikalta, jossa on helppo tuntea kuuluvansa joukkoon. Meillä ei ole ilmennyt suuria konflikteja nuorten välillä. Mutta toisaalta niistäkin voi parhaimmassa tapauksessa oppia – ja muuttaa omia asenteitaan ja käyttäytymistapojaan. Myös minä itse ulkomaalaistaustaisena olen kokenut lukiomme mukavaksi ympäristöksi, jossa otetaan kaikki huomioon ja jossa jokaisella – syntyperästään huolimatta – on mahdollisuus saada äänensä kuuluville.

TEKSTI: Kirsi Mutsipule
KUVA: Saana Keränen

Viimeinen vuosi on lähtenyt käyntiin, ja opiskeluun kuuluisi kaiken järjen mukaan panostaa enemmän kuin kahtena edellisenä vuotena. Paljon puhutuista ylioppilaskokeista osa on ehkä jo ohitse, ja keväällä häämöttää vielä iso urakka. Miksihän sitten suurelta osalta abeja tuntuu motivaatio kadonneen jonnekin?

Ylioppilaskokeista on muistutettu koko lukiotaipaleemme ajan, jos ei nyt joka päivä niin ainakin viikoittain. Ensimmäisenä vuonna ne lähinnä pelottivat, ja toisena suunniteltiin lukuaikatauluja ja lupauduttiin pysyä niissä. Kuitenkin sitten kesällä, kun lupaukset olisi pitänyt lunastaa, näin ei käynyt. Päivät kuluivat, ja kaikkialta kuului vain selittelyä, kun puhe kääntyi lukemisen aloittamiseen. Aina oli parempaa tekemistä, ja aika tuntui loputtomalta. Kesätyöt veivät suuren osan ajasta ja energiasta. Vähäiset jäljellä olevista kesätunneista vietettiin uudesta täysi-ikäisyydestä tai auringosta nauttien.

Tilanne ei näytä nyt syksyn tultua paljoakaan paremmalta. Vähäiset kurssimäärät tuntuvat antavan luvan löysäilyyn, ja hyppytunnit käytetään mieluummin juoruamiseen tai seuraavan viikonlopun suunnitteluun kuin pänttäämiseen tai läksyjen tekoon. Tunneille ilmaannutaan myöhässä ja läksyt tekemättä, jos silloinkaan. Abeilla tuntuu olevan motivaatio koulunkäyntiin täysin kadonnut, vaikka muutamat jaksavat vielä juosta  todistuksen täydellisen kymppirivin perässä. Suurin osa kuitenkin antaa itselleen luvan ottaa viimeisen vuotensa rennosti.

Mistähän tilanne sitten johtuu? Aina voi syyn sysätä nykynuorison laiskuudelle tai saamattomuudelle. Itse en siihen kuitenkaan usko. Uskoisin enemmänkin siihen, että meillä on nykyään enemmän huolenaiheita koulun lisäksi. Monet käyvät töissä koulun ohella. 15 tuntiakin töitä viikossa viiden kurssin lisäksi on yllättävän raskasta. Lisäksi olemme kuunnelleet ja panostaneet ylioppilaskokeisiin jo parin vuoden verran, joten ehkä niiden tärkeys on kokenut mielessämme inflaation. Tosiasia on, että ylioppilaskokeet aiheuttavat stressiä ja ahdistusta, joten ne on helpompi vain sulkea mielestä yhdessä sisäisen äänemme kanssa, joka käskee avaamaan kirjan aikaisemminkin kuin vasta viimeisenä iltana.

Näin ollen en enää ehkä edes ihmettele, miksi abien motivaatio saattaa olla hieman karkuteillä. Uusille lukiolaisille kannattaisi ehkä kertoa, että ensimmäinen vuosi kannattaa ottaa rennohkosti , ja sitten paahtaa täysillä ne kaksi viimeistä, niin säästyttäisiin tältä motivaatiokadolta. Toivottavasti tämän vuoden abit vielä jaksavat etsiä motivaationsa jostakin, sillä paljon ei enää ole jäljellä!

TEKSTI JA KUVAT: Kaarin Kontturi

Ensi kesään on vielä matkaa, mutta kesäntyön metsästykseen kannattaa valmistautua jo hyvissä ajoin, sillä nuorille varsinkin ensimmäisen työpaikan saaminen on vaikeaa. Kerropa siis omia kokemuksiasi ja vinkkejäsi työnhakuun!

Kerran olin aamurusko, joka värjäsi vaahterat punaisiksi ja keltaisiksi. Muuttolintujen kaihoisa laulu helisi kuulaan lammen yllä ja ympäröivissä puissa. Yksi. Kaksi. Kolme. Jälleen oli aika luopua sateenkaaren värisestä suruhunnustani. Tanssitin lehtiä sormillani, jotka tuulena juoksivat puiston läpi. Varoen kaadoin kauniin neidon, jonka nauravasilmäinen nuorukainen auttoi hymyillen ylös. Annoin tälle juuri oikean kysymyksen: “Oletko kunnossa?” Kerran olin syksy, joka ohjasi eksyneet sielut toistensa luo.

Kerran olin lumisade, joka kuorrutti maailma valkoiseksi. Olin lumen riisinjyvä, joka putosi morsiamen valkealle hunnulle, kimposi sulhasen mustalle puvulle ja katosi lopulta hankeen. Viimana sukelsin nuoren parin sydämiin ja illan tullen saatoin heidät takkatulen ääreen. Kaksin he katsoivat liekkejäni, jotka tanssivat varjoina seinällä. Ne hiipivät salaa rakastuneiden sieluihin. Kerran olin palava sydän.

Kerran olin pajunkissa, joka liian aikaisin aukaisi nuppunsa. Avasin tieni viattomaan sydämeen ja jouduin pettymään. Kevät oli liian kylmä. Olin salaisuus, joka piiloutui yön siniseen verhoon, ylityötunneiksi ja öisiksi poissaoloiksi. Totuus teki minusta hohtavan kyyneleen. Kun aurinko jälleen kapusi taivaalle, minut oli pyyhitty pois. Olin kuivunut tyhjiin. Kerran oli valkovuokko, joka pudotti terälehtensä, sillä ympärillä oli tallotua maata ja valheiden myrkyttämä joki.

Kerran olin vehreä niitty, jonka päällä pääskyset liisivät. Ilta, jona käki kukkui, oli kehtoni. Siinä tuuditin sammunutta rakkautta. Tärisivin käsin allekirjoitettiin paperi, joka poistaisi siteet, jotka aiemmin olin liittänyt. Kerran olin ensimmäinen ja viimeinen kesä, joka oli lämmmin mutta joka ei lämmittänyt.

Kerran oli aika. Johdatin yksinäiset yhteen mutta en kyennyt antamaan onnellista loppua. Olin sidottu omaan juoksuuni enkä kyennyt pysähtymään. En edes silloin, kun katsoin taakseni ja näin itseni jokaisessa kyynelessä, jokaisessa huudetussa sanassa ja jokaisessa katkerassa erossa. Minä olin se kohtalo, sattuma, että he alun perin tapasivat.

Kerran olin aika, rakkauden Amor, joka liian usein erehtyi nuolen suunnasta. Kerran olin vain pieni ihminen, joka ihmetteli maailmaa. En ymmärtänyt aikaa enkä muita ihmisiä. En ymmärtänyt syytä, miksi ihmiset tuhosivat toisiaan ja tuhlasivat aikaa rakkauteen, joka ei ollut todellista.

Kerran olin pajunkissa vehreän niidyn laidalla, lumisateessa aamuruskon aikaan. Olin kirjoittaja sanojen takana. Kukaan ei silti nähnyt tai kuullut minua. Me kuljimme sokeina elämän läpi, ja kerran olin siitä syystä surullinen.

TEKSTI: Kaisu Isomäki
KUVA: Autumn sunrise by schmilar77 (www.creativecommons.fi)

Millaiset ovat olleet ulkomaankirjeenvaihtajamme Ravelin ensi tunnelmat Hillersessä?Nyt olen asunut hostperheeni  luona jo yli kaksi kuukautta. Aika on kulunut todella nopeasti. Ensin vietettiin muiden vaihto-oppilaiden kanssa viikko saapumisvalmennuksessa. Siellä tutustuttiin saksalaiseen kulttuuriin ja elämään. Viikon jälkeen kaikki noin 30 vaihto-oppilasta eri maista matkasivat hostperheisiinsä. Minun hostperheeni tuli kuitenkin hakemaan, joten jännitin entistäkin enemmän, koska olin ensimmäinen, joka näkisi perheensä. Tapaaminen oli todella jäätävä ja hiljainen. Ei oikein ollut mitään, mitä sanoa, muuta kuin saksaksi “Moi”. Olisi se voinut mennä paremminkin, koska tosiaan 11 kuukautta pitäisi viettää tässä perheessä.

Huolet katosivat jo ensimmäisinä viikkoina, kun tajusin, että perhe on ihan mahtava. Perheeseen kuuluu 15-vuotias hostsisko, 13-vuotias hostveli ja hostvanhemmat. En olisi voinut toivoa parempaa: perhe tykkää urheilusta ja matkustelusta ihan niin kuin minäkin. Olemme käyneet jo esim. Berliinissä ja Düsseldorffissa sekä Heide Park-nimisessä huvipuistossa.

Asun Hillerse -nimisessä 2500 asukkaan kylässä Niedersachsenin osavaltiossa. Hillerse sijaitsee Hannoverin ja Wolfsburgin välissä, joten Helsingin kokoisiin kaupunkeihin ei ole kuin 60 kilometriä matkaa. Kyläelämä on kuitenkin aika  erilaista. On esimerkiksi pakko tulla naapureiden kanssa hyvin toimeen, koska heitä näkee päivittäin. Aina täytyy tervehtiä ja olla kohtelias. Itseään vanhempia ihmisiä teititellään, mutta ei kuitenkaan hostvanhempia. Jos koulussa opettajaa sinuttelee, tulee heti sanomista. Itseltäni on pari kertaa unohtunut tuo sääntö, mutta onneksi opettajat ymmärtävät, että olen vaihto-oppilas.

Koulu onkin vaihto-oppilaalle rentoa. Minulla ei ole esimerkiksi ranskaa, uskontoa tai kemiaa. Yritän kuitenkin tunneilla tehdä kaiken mukana ja olla aktiivinen. Läksyjä ei tarvitse kovin paljon tehdä. Opetusmenetelmät ovat kivikaudelta, ja aina tehdään ryhmätöitä. Eikä täällä todellakaan ole niin hyvät opetusvälineet kuin Suomessa. Luokissa on karkeasti sanottuna piirtoheitin, pieni liitutaulu, neljä seinää ja pulpetit. Kouluun matkustan puolessa tunnissa bussilla. Matka on jo itsessään kokemuksen arvoinen, koska täällä tungetaan bussi ihan täyteen! Yksi bussi tunnissa - neljä kylää  ja 15 kilometriä. Parin pysäkin jälkeen auto onkin jo täynnä. Ne, jotka eivät pääse sisään, joutuvat odottamaan seuraavaa.

Vaihtarivuosi on siis alkanut mukavasti. Enkä olisi uskonut, että kielitaitoni kehittyy niin nopeasti: Saksa sujuu koko ajan paremmin ja paremmin. Kaksi kuukautta sitten en ymmärtänyt kovin hyvin nopeaa “nuorisosaksaa” mutta nyt voin jo osallistua keskusteluihinkin.

TEKSTI JA KUVAT: Ravel Siirde

Olen asustellut täällä Englannin kamaralla jo kohta kolme kuukautta, ja täytyy sanoa, että olen nauttinut joka hetkestä! Viimeiset päiväni Suomessa olivat kuitenkin varsinainen tunteiden vuoristorata. Olin hirveän innostunut, mutta samalla pelotti kamalasti.Ahdistuksen tunne tulikin hyvin tutuksi. Ajattelin vain sitä, että kun olen kävellyt lähtöselvityksen läpi, ei ole paluuta Suomeen ennen ensi kesää, vaikka menisi kuinka huonosti. Mieleni täyttyi myös monista kysymyksistä. Saanko kavereita? Tulenko toimeen hostperheeni kanssa? Millaista koulu tulee olemaan? Onko minusta sittenkään tähän?!

Toistaiseksi tuntuu siltä, että minulla on käynyt hyvä onni kaikilla osa-alueilla. Minulla on aivan ihana hostperhe, jonka kanssa sujuu hyvin. Perheeseeni kuuluu äiti Pauline ja toinen vaihto-oppilas Hennie, joka on kotoisin Norjasta. Kotimme on niin englantilaisen näköinen kuin vain olla ja voi, punatiilinen paritalo.

Olen päässyt erittäin hyvään kouluun, joka on Huntington sixth form. Ensimmäinen päiväni uudessa koulussa oli kokemus, jota en tule ikinä unohtamaan. En ole koskaan aikaisemmin eläessäni nähnyt niin paljon huutavia lapsia koulupuvuissaan. Koulussamme on n. 1600 oppilasta, sixth form -oppilaat mukaan lukien. Kaikilla on samanlainen koulupuku: sininen tai musta neule ja solmio, joka voi olla väriltään punainen ja musta, sininen ja musta, vihreä ja musta tai keltainen ja musta. Värin ratkaisee rakennus, jossa oma luokka sijaitsee. Koulupukua en onnekseni joudu käyttämään, sillä se on vain alakoululaisten velvollisuus.

Sixth formilla opiskellaan neljää ainetta, lukuun ottamatta meitä vaihto-oppilaita, jotka saamme opiskella vain kolmea ainetta. Ainevalikoima on erilainen kuin meillä koti-Suomessa. Siksi aineiden valinta tuotti minulle pienoista päänvaivaa. Aineiden vaihdon jälkeen olen tyytyväinen valintoihini (Health & social care, Drama & theatre studies and Travel & Tourism). Täällä saa tosin paljon enemmän läksyjä kuin Suomessa. Meidän odotetaan tekevän vähintään 15 tuntia kotiläksyjä viikossa. Tämä 15 tuntia ei sisällä hyppytunteja, jotka ovat tarkoitettu pelkästään itsenäiseen opiskeluun.

Olen saanut uusia ystäviä niin koulusta kuin sen ulkopuoleltakin. Aluksi kaikki ystäväni olivat toisia vaihto-oppilaita, mutta ensimmäisten viikkojen aikana olen onnistunut ystävystymääb myös paikallisten kanssa. Paikallisten ystävien saaminen ei ole ehkä niin helppoa kuin kuvitellaan. Koulussani suurin osa oppilaista on ollut samassa koulussa viisi vuotta, ja kaikilla on jo oma kaveripiirinsä. Suureksi hämmästykseni sain kuitenkin huomata, että tässä koulussa on todella hyvä ryhmähenki! Kaikki tuntevat toisensa ja ovat mukavia toisilleen. Meille vaihto-oppilaille ollaan erityisen kilttejä ja auttavaisia, mutta pitää vain itse mennä juttelemaan. Onnekseni toisille jutteleminen ei ole koskaan ollut minulle kovinkaan vaikeaa.

Onnea uuteen jaksoon toivottelee Mimmu

25.9.2011. Tänään oli mahtava päivä! Sain tavata Josh Grobanin, ja päivästä tuli vieläkin parempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella…

Tulimme Finlandia talolle hyvissä ajoin ennen konserttia, ja sain mahdollisuuden tavata Joshin ennen konserttia, noin 10 muun ihmisen kanssa. Se oli uskomatonta! Josh oli niin ystävällinen, ja oli sanoinkuvaamatonta tavata hänet! Josh jutteli ystävällisesti ja hymyili paljon, ja pääsin kuvaan hänen kanssaan. Lähdin onnellisena tapaamisesta, ja kohta esityskin alkaisi.

Yhtäkkiä valot sammuivat ja soittajat alkoivat soittaa. Konsertti alkoi. Joshilla on syvä, kantava ja elämääkin suurempi ääni, joka saa kuuntelemaan. Olin niin onnellinen nähdessäni hänet lavalla, ja oli hauska kuulla hänen kertovan, miten upea paikka Helsinki on ollut. Josh on hyvä esiintyjä ja hauska ihminen. Sen huomasivat kaikki, sillä hän vitsaili ja kommunikoi luontevasti yleisön kanssa. Shown keksivaiheessa Josh päätti vastata muutamiin yleisön lähettämiin kysymyksiin.

Ensimmäisen kysymyksen kysyi nainen nimeltään Marja:  jos Joshin ääni olisi lainattavissa, kenelle hän sen lainaisi ja mihin hintaan? Toisen kysymyksen esitti Jenni. Hän kysyi, mihin äänialoihin Joshin ääni yltää. Kolmannen ja viimeisen kysymyksen olin itse kysynyt, ja se valittiin! Kysyin, missä Joshin koira Sweeney viettää aikansa, kun Josh ei ole paikalla. Panin sulkuihin myös ehdotuksen, voisinko laulaa hänen kanssaan, ja niin siinä lopulta kävi! Oli uskomatonta laulaa Joshin kanssa ja istua hänen vieressään, kun hän soitti pianolla Awake-kappaleen, jonka ensimmäisen säkeistön lauloimme.Lopuksi halasin Joshia, ennen kuin poistuin lavalta :] (ja BTW olin ainut fani, joka sai halata).

Tässä videossa voitte kuulla vastaukset kysymyksiin :]

Konsertti läheni loppuaan, mutta tunnelma oli katossa. Josh veti viimeisen kappaleen ja poistui lavalta. Koko yleisö nousi seisomaan ja taputti innoissaan upeasta showsta. Jonkin ajan kuluttua aloimme huutaa: “Encore, encore, encore!” ja lopulta Josh tuli takaisin ja lauloi  vihoviimeisen kappaleen ja kumarsi koko bändinsä kanssa yleisölle.

Taputimme pitkään valojen syttymisen jälkeen, ja lopulta lähdin Sinin kanssa ihmismassan mukana narikalle päin. Ilmassa oli iloa, haikeutta ja onnellisuutta. En voi kylliksi kuvailla, miten paljon Joshin konsertti minulle merkitsi. Tutustuin uusiin ihmisiin ja sain nähdä ja kokea paljon! En voi uskoa, että tapasin Joshin henkilökohtaisesti ja että sain laulaa hänen kanssaan!

P.S Kiitos äidille, joka maksoi lippuni(€€€) ja Sinille, joka “raahautui” mukaan ja lainasi (liikaakin) rahaa kaikkeen mahdolliseen.

Pääsin laulamaan ja tässä video siitä!

Sini & Minä

Pilar kuittaa!