Viimeinen vuosi on lähtenyt käyntiin, ja opiskeluun kuuluisi kaiken järjen mukaan panostaa enemmän kuin kahtena edellisenä vuotena. Paljon puhutuista ylioppilaskokeista osa on ehkä jo ohitse, ja keväällä häämöttää vielä iso urakka. Miksihän sitten suurelta osalta abeja tuntuu motivaatio kadonneen jonnekin?
Ylioppilaskokeista on muistutettu koko lukiotaipaleemme ajan, jos ei nyt joka päivä niin ainakin viikoittain. Ensimmäisenä vuonna ne lähinnä pelottivat, ja toisena suunniteltiin lukuaikatauluja ja lupauduttiin pysyä niissä. Kuitenkin sitten kesällä, kun lupaukset olisi pitänyt lunastaa, näin ei käynyt. Päivät kuluivat, ja kaikkialta kuului vain selittelyä, kun puhe kääntyi lukemisen aloittamiseen. Aina oli parempaa tekemistä, ja aika tuntui loputtomalta. Kesätyöt veivät suuren osan ajasta ja energiasta. Vähäiset jäljellä olevista kesätunneista vietettiin uudesta täysi-ikäisyydestä tai auringosta nauttien.
Tilanne ei näytä nyt syksyn tultua paljoakaan paremmalta. Vähäiset kurssimäärät tuntuvat antavan luvan löysäilyyn, ja hyppytunnit käytetään mieluummin juoruamiseen tai seuraavan viikonlopun suunnitteluun kuin pänttäämiseen tai läksyjen tekoon. Tunneille ilmaannutaan myöhässä ja läksyt tekemättä, jos silloinkaan. Abeilla tuntuu olevan motivaatio koulunkäyntiin täysin kadonnut, vaikka muutamat jaksavat vielä juosta todistuksen täydellisen kymppirivin perässä. Suurin osa kuitenkin antaa itselleen luvan ottaa viimeisen vuotensa rennosti.
Mistähän tilanne sitten johtuu? Aina voi syyn sysätä nykynuorison laiskuudelle tai saamattomuudelle. Itse en siihen kuitenkaan usko. Uskoisin enemmänkin siihen, että meillä on nykyään enemmän huolenaiheita koulun lisäksi. Monet käyvät töissä koulun ohella. 15 tuntiakin töitä viikossa viiden kurssin lisäksi on yllättävän raskasta. Lisäksi olemme kuunnelleet ja panostaneet ylioppilaskokeisiin jo parin vuoden verran, joten ehkä niiden tärkeys on kokenut mielessämme inflaation. Tosiasia on, että ylioppilaskokeet aiheuttavat stressiä ja ahdistusta, joten ne on helpompi vain sulkea mielestä yhdessä sisäisen äänemme kanssa, joka käskee avaamaan kirjan aikaisemminkin kuin vasta viimeisenä iltana.
Näin ollen en enää ehkä edes ihmettele, miksi abien motivaatio saattaa olla hieman karkuteillä. Uusille lukiolaisille kannattaisi ehkä kertoa, että ensimmäinen vuosi kannattaa ottaa rennohkosti , ja sitten paahtaa täysillä ne kaksi viimeistä, niin säästyttäisiin tältä motivaatiokadolta. Toivottavasti tämän vuoden abit vielä jaksavat etsiä motivaationsa jostakin, sillä paljon ei enää ole jäljellä!
TEKSTI JA KUVAT: Kaarin Kontturi
